Joulukuun kahdeksastoista saapui sitten
lopulta, vaikka sen piti olla vain jossain kaukaisessa
tulevaisuudessa. Jouduin sanomaan heipat huoneelleni ja
college-elamalle. Vaikka en joudukaan taysin elamaan ilman Hendrixia,
tuntui silti haikealta lahtea. Varsinainen vaihtolukukauteni on ohi.
Odotin jenkkiyliopistossa opiskelua monta vuotta ja nyt se on sitten
koettu! Tarkeimpia ihmisia pystyn viela nakemaan kevaalla, mutta moni
vaihtari on joko jo palannut kotiin tai palaa sinne lahiviikkoina.
Joka tapauksessa suurimpaa osaa heista en varmaan koskaan enaa nae.
Tuntuu oudolta ajatella, etta kun kevaalla hengaan jaljelle jaaneiden
internationalien kanssa, porukka on pienentynyt huomattavasti ja
joukossa on muutama uusi, joilla kaikki on vasta edessa.
Hammennysta on aiheuttanut myos
entiseen kotikaupunkiini paluu. Olen Teksasissa kaynyt pari kertaa
futiksen takia, mutta on erittain kummallista loytaa itsensa talosta,
jossa asui kesan ajan muutama vuosi sitten. Paikka on taynna
muistoja, ja ymparilla on ihmisia, jotka tuntevat perheeni. Nukun
huoneessa, jonka seinat siskoni on maalannut. Tama on lahimpana
kotia, mita pystyn tasta maasta loytamaan. Se on hienoa, mutta outoa.
Joudun jatkuvasti muistuttamaan itseani, etta nyt ei ole enaa 2010.
Tuntuu etta viimeiset kolme vuotta ovat olleet vain unta. Erittain
hammentavaa!
Ps. Vihaan torakoita...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti